Hima siellä, missä hattuni on

Barbados on ihanan kotoisa ja helppo paikka asustaa, tänne vois kyllä jäädä pidemmäksikin aikaa. Vaikka en oo kokenein mahdollinen maailmanmatkustaja, niin tän saarielämän omaksumisessa ei oo ollut mitään vaikeuksia näiden kuukausien aikana. Heh, on kai sitä pahempiakin haasteita toisaalta joskus käsitelty. Tässä vaiheessa kroppa on jo tottunut lämpöön, korvat reggaen sointiin ja suu rommin makuun, mutta upeiden maisemien näkemiseen en vieläkään osaa tottua. Edelleenkin tuntuu epätodelliselta, että oon tällaisessa paikassa muka vaihdossa. En valita!

Kovin usein ei tuu Suomeen ikävä, mutta vähän etäisyyttä otettuani sitä on tullut taas arvostettua uudella tavalla kotimaata kaikessa toimivuudessa ja turvallisuudessaan. Tietenkin kaipaan myös ystäviä ja tiettyjä tuttuja ruokia, etenkin yöllistä pizzaa Tampereella. Mielelläni olisin ottanut tänne myös mahdollisuuden äänestää Suomen eduskuntavaaleissa, sillä vaikka hattuni keikkuukin tällä hetkellä Barbadoksella, niin kyllä se virallinen naulakko on edelleen Suomessa. Ainut tapa äänestää täältä käsin olisi reissu Nicaraguan tai Meksikon suurlähetystöön, mutta ihan lentolippujen hintaa en taida viitsiä äänestäni maksaa. Meinasin kuitenkin seurata vaaleja ja toivoa menestystä etenkin parille fiksulle opiskelukaverilleni, jotka ovat vaaleissa ehdolla. 

Samalla kun fiilistelen Barbadosta, tekisi mieli seikkailla ihan kaikkialle muuallekin. Kipinä matkustamiseen on täällä ollessa vain kasvanut ja mulla on oikeastaan niin paljon suunnitelmia, etten rehellisesti tiedä, minkä elämän aikana oon meinannut ne kaikki toteuttaa. Kliseisen sanonnan mukaisesti matkailu todellakin tuntuu avartavan ja toisiin kulttuureihin tutustuessa oppii paljon myös omasta taustastaan. Vieraalla kielellä kommunikointi on toisinaan raskasta ja vaatii enemmän keskittymistä, mutta sekin kaikki vain kehittää. Barbadoksella enkuksi asiointi ei ole edes mitenkään helpoimmasta päästä, kun paikallinen aksentti ja murresanasto ei aina edes kuulosta englannilta, mutta kyllä täällä silti on aina yhteisymmärrykseen päästy. Ympäröivillä lähisaarilla on kuulemma kaikilla omanlaiset puhetyylinsä, joten lisää hämmentäviä tilanteita on varmasti luvassa, jos lähden vaihdon jälkeen saaria kiertelemään. 

Ainakin seuraavan puolentoista kuukauden ajan tulen silti vielä asuttamaan pientä huonettani kampuksen asuntolassa ilman välitöntä huolta siitä, miten saan kaikki tavarani sullottua vielä joskus yhteen laukkuun. Olen aika hyvin asettunut taloksi asuntolaan, mutta välillä tulee silti mietittyä, millaista asuminen olisi ollut omassa kämpässä kampuksen ulkopuolella. Molempia vaihtoehtoja tarjottiin ennen lähtöä ja molemmissa näyttäisi myös olevan puolensa. Kampuksella asuessa on lähempänä koulua ja pääsee helpommin porukoihin, mutta itsenäisesti asuessa saisi olla selvästi vapaammin ja asua tilavammin. Toisaalta osaan loppumattomien unenlahjojeni ansiosta nukkua melkein missä tahansa, joten väliäkös sillä, missä osoitteessa tässä muutaman kuukauden viihtyy. Ajattelin seuraavaksi vielä heittää vähän tarkempaa kuvausta asumismuodostani siltä varalta, että A) jotakuta kiinnostaa B) informaatiosta on tuleville vaihtareille tai potentiaalisille vaihtoon hakijoille mahdollisesti iloa. 

Kampusasuntoloidenkin kohdalla tarjolla oli vaihtoehtoja ja itse asutan kolmesta asuntolasta keskihintaisinta (ja mielestäni niin söpön näköistä) Frank Worrell Hallia. Asuntolani sijaitsee koulun alueella lyhyen kävelymatkan päässä koulurakennuksista ja siihen kuuluu yhteensä kymmenen vierekkäistä asuinrakennusta, joissa jokaisessa on kolme kerrosta ja kerroksissa tilaa kuudelle asukkaalle. Jokaiselle  asukkaalle kuuluu oma pieni huone, minkä lisäksi kaikki kerrokset on varustettu yhteisillä tiloilla, keittiöllä ja kahdella vessalla. Asuntola-alueelta löytyy myös pari pyykkitupaa, asuntolan oma koira sekä lukemattomia kanoja ja kukkoja pitämässä huolen asukkaiden aamuherätyksistä. Omasta ylimmän kerroksen huoneestani avautuu kiva näkymä kampuksen krikettikentälle sekä mäkeä alas pitkälle merelle asti. Aamiaispöydässä istuessa pystyn myös katselemaan kolibrien kiertelyä viereisen puun kukkien ympärillä ja risteilylaivojen valumista hiljalleen horisontin poikki.  Meininkiä ja talojen välisiä leikkimielisiä kisoja ja tempauksia on riittämiin, joten yhteisöllisyydestä ei ainakaan ole puutetta. Yksityisyyttäkin täällä saa tarvittaessa, vaikkakin välillä korvatulpille on tarvetta sitä tavoitellessa, kun varsinkin ulkoa kuuluvat äänet kantautuvat huoneisiin niin hyvin. Välillä omat ruoat ja tavarat katoavat mystisesti ja siinä saa arvailla, olivatko asialla sillä kertaa muut asukkaat vai sisälle lentelevät ilkeämieliset linnut. Netti toimii hyvin silloin kun haluaa ja palohälytykset rämähtävät soimaan vailla syytä aika huvittavan usein. Kokonaisuudessaan kampusasuminen on mielenkiintoinen kokemus siihen tottumattomalle ja noin 1300 euron hinta viiden kuukauden asumisesta omasta mielestäni aivan kelvollinen. Lisäksi vanhempien poissaolokin on täällä huomioitu, kun siivoojat käy siivoamassa yhteiset tilat asukkaiden puolesta ja alueen vartijat pitää huolen, että ylimääräiset vieraat lähtee kotiin kello yhteen mennessä. Okei, vitsi vitsinä. Ja loppuun vähän kuvia.

 Asuinkerrokset ovat avoimia ja alakerran asukeille on helppo huudella.

Tärkein eli keittiö.

Ja kiitos tästä yllätyksestä linnuille.

 

Ruokailu- / oleskelutila

Minun oma koppero.

Huoneeni toinen pääty. Lavuaari on aika kiva lisä.

 

Näkymät ikkunasta / Aitiopaikkani krikettipeleihin

Survivor Barbados

Viime viikonloppuna päätimme porukalla toteuttaa erään kunnianhimoisen idean, joka oli jo pitempään kytenyt mielessämme. Aivan saapumisestamme asti tämä vaivaiset 34 kilometriä pitkä saari oli nimittäin kuin haastanut kokeilemaan, olisiko koko matka mahdollista taittaa kävellen tai pyörällä ihan alusta loppuun asti. Olisihan se meinaan aikamoisen hienoa tietää kulkeneensa kokonaisen maan päästä päähän!

Reittiä hahmotellessamme kävi kuitenkin nopeasti selväksi, ettei tuo reilu 30 kilometrin matka olisi lähellekään yhtä lyhyt teitä pitkin kuljettuna, kuin kartalla suoraa linnuntietä mitattuna. Vaikka kilometrejä sitten tippuikin reitille tämän myötä roimasti lisää, ei se vielä horjuttanut lähtöintoamme. Myös ajatus pyöräilystä päädyttiin hylkäämään heti alkuunsa, sillä kuulimme, ettei Barbados tarjoa kovin otollisia puitteita pitemmän matkan pyöräilyyn. Niinpä matka päätettiin taittaa kävellen ja paikallinen ystävämme Rasheed ryhtyi suunnittelemaan reittiä pysähdyspaikkoineen ja suuntaa antavine aikatauluineen. 

Paikalliset pojat tiesivät kertoa, että matka olisi mahdollinen kulkea yhdessä päivässä, mutta huomattavasti miellyttävämpi se olisi kahdelle päivälle jaettuna. Ensimmäinen vaihtoehto ei sattumoisin saanut osakseen kovinkaan paljoa kannatusta, joten kahden päivän suunnitelmalla mentiin. Pojat lupasivat reitin lisäksi hoitaa meille myös yöpaikan matkan varrelta, joten itse ei tarvinnut kuin hankkia eväät ja odotella lähtöä. Pari päivää ennen suunniteltua lähtöä sitten selvisi, että poikien käsitys sovitusta ”kunnollisesta majapaikasta, jossa pääsee suihkuun ja vessaan” olikin nukkuminen leirihengessä taivasalla. Itselleni tämä ratkaisu sopi vielä ihan hyvin, mutta siinä kohtaa meinasi vähän seikkailumieli loppua, kun pojat paljastivat meidän yöpyvän vielä lisäksi kaikista maailman paikoista hautausmaalla. Varmistettuani noin kolmetoista kertaa, ettei tämä ollut vitsi, tein päätöksen olla rohkea ja lähteä mukaan vaikka zombien ja kummitustenkin uhalla. Varsinaisen majoituksen puute ja varsinkin mainittu hautausmaa-yksityiskohta nousivat esteeksi niille meistä, jotka ymmärsivät ajatella järkevästi, joten tämän käänteen myötä meidän kymmenen hengen porukka kutistui kuuteen osallistujaan hetkeä ennen lähtöä. En tiedä, oliko tämä nyt sitä kuuluisaa suomalaista hulluutta tai sisua, mutta joka tapauksessa me suomalaiset oltiin lopulta ainoat vaihtarit, jotka päättivät tarttua haasteeseen paikallisten mukana. 

Aloitimme viikonlopun vaelluskoitoksen aikaisin lauantai-aamuna piiskaavan sateen saatellessa. Eväitä pullollaan olevat reput painoi selässä ja mua ja Lauraa painoi lisäksi hyvin lyhyiksi jääneet yöunet. Pari ensimmäistä tuntia menikin puolinukuksissa harhaillessa, mutta ennen pitkää ympäröivien maisemien näyttävyys kannusti kyllä tehokkaasti heräilemään. Onneksemme myös sade alkoi hiljalleen väistyä ja aurinko muistuttaa olemassaolostaan. Barbadoksen pohjoispäädystä startannut matkamme eteni ensimmäisen päivän aikana melko verkkaisesti, mutta eteni kuitenkin. Matkan varrella oli yllättävän paljon (ja yllättävän korkeita) mäkiä. En ollut etukäteen tajunnut Barbadoksella edes olevan tällaisia korkeuseroja, joten otettakoon tämäkin oppimiskokemuksen kannalta! Hyvänä harjoituksena nousut tulivat myös jaloille, sillä joillekin kukkuloille ei vain tuntunut tulevan loppua, kun jokaisen mutkan takaa paljastui aina vain lisää nousua. Päivän iloisin yllätys saatiin vuorostaan siitä, kun reitin varrelta paljastui tasaisin välimatkoin sijoiteltuja vesipisteitä, joissa pääsimme täyttämään kovaa tahtia tyhjeneviä juomapullojamme.

Maisemat ehtivät vaihtua päivän aikana lukemattomia kertoja karuista kivikoista vehreiksi metsiksi, loputtoman suuriksi sokeripelloiksi ja pitkäksi rantaviivaksi, ennen kuin kymmenen tunnin liikkeellä olon jälkeen pääsimme viimein New Castlessa sijaitsevalle välietapillemme ja yöpymispaikallemme. Mua väsytti ja uuvutti pitkän päivän jälkeen ihan järjettömästi, mutta sekään ei näköjään riittänyt saamaan tätä vilkasta mieltä rauhoittumaan ja nukahtamaan hautausmaalla. Olin myös aliarvioinut Barbadoksen yölämpötilat aika kunniakkaasti, sillä pelkän pyyhkeen kanssa nukkuminen sai mut ensimmäistä kertaa täällä ihan valehtelematta kalistelemaan hampaita. 

Leiriytyminen hautausmaalla - ilmeisesti täällä ihan ok?  Edelleenkin ihmetyttää, miten tähän päädyttiin.

Nokkelimmat voivat siis päätellä, etten lähtenyt seuraavaankaan päivään ihan kovin hyvin levänneenä, mutta onneksi nuorena tuntuu pärjäävän nukkumattakin. Vaelluksen toisen puolikkaan tallaaminen aloitettiin jo aamuseitsemältä, joten pääsimme etenemään hyvän matkaa jo ennen kuumimman auringonpaisteen tuloa. Matkan toiseen osuuteen ei muuten olisi mennyt yhtä kauaa kuin ensimmäiseen puoliskoon, mutta loppua kohden jalkojamme alkoi pakottaa jo sen verran, että vauhtia oli himmattava aika lailla ja taukoja pidettävä joka käänteessä. Viimeisiin kilometreihin saimme energiaa siitä, kuin luulimme niiden olevan viimeiset, mutta tämä luulo paljastui totta kai virhearvioksi - ja matka ainakin kaksi kertaa pitemmäksi. Tässä vaiheessa väsyneistä matkaajista yksi joutui luovuttamaan, ja muutaman kilometrin myötä myös toinenkin kaverimme siirtyi kotiinsa lepäämään. Lopulta tiensä vaelluksen päätepisteeseen ja Barbadoksen toiseen päähän rämpivät siis loppuun kulutetut suomitiimin jäsenet, sekä reissua organisoinut ystävämme Rasheed. Perille selvitessämme fiilis oli ihan tosi huojentunut ja olo juuri sellainen, kuin kahden pitkän päivän ja yhteensä 63 kilometrin (!!) kävelemisen jälkeen voikin olla. Nyt voin kai oikeutetusti rastittaa bucket- listaltani Barbadoksen päästä päähän kävelyn ihan vähintäänkin, sillä kilometrejä tosiaan taitettiin lopulta reippaasti saaren varsinaista pituutta enemmän. 

Projekti ”Selviytyjät Barbados” on siis täten selätetty ja matkasta hankittu mieleen iloinen muisto onnistuneesta suorituksesta, sekä jalkoihin seitsemän rakkoa ja komeat sukka- ja shortsirajat. Näillä mennään kohti seuraavia loistavia ideoita!

Palautusjuoma + kevyt hiilaritankkaus suorituksen jälkeen :D