22

Lauantaina 24. tammikuuta vietettiin meikäläisen merkkipäivää, kun mittariin lävähti kakskytkaks vuotta. Kerrankin pääsi tämäkin tammikuun lapsi juhlistamaan synttäreitä vähän lämpöisemmissä puitteissa, ja sekös kelpasi! 

Olin jo etukäteen manannut, että heti reissun toiselle viikolle osuva juhlani tulee taatusti vietettyä yksin nyyhkien rommipullo kainalossa, kun en ole siihen mennessä edes ehtinyt hankkia kavereita – mutta ilokseni tämä huoli osoittautui turhaksi. Team Finland kyllä piti huolen siitä, että synttäripäivästäni tuli hauskin vähään aikaan!

 

Vietimme päivää saaren toisella puolella olevalla syrjäisellä Bottom Bay – rannalla, jonne pystytimme piknikin asiaankuuluvalla kakkutarjoilulla. Ensimmäistä kertaa ikinä salassa toivomani synttäritoivekin ihan oikeasti toteutui, kun saamastani lahjapaketista paljastui salmiakkirasia ja levy Fazerin suklaata. Tulin lahjasta suorastaan naurettavan iloiseksi, mutta poskellani valuvat kyyneleet saattoivat silti olla enemmän seurausta silmään joutuneesta aurinkorasvasta.

 Merenkäynti tällä reunalla saarta oli aikamoista, joten rantavedessä juoksenneltuamme saimme aaltojen mukana hetkessä päällemme melko kunnioitettavan hiekkakerroksen. Hiekkaiset hiukset eivät kuitenkaan haitanneet ja samoissa märissä kuteissakin jaksettiin jatkaa vielä illemmalla syömään. Illan juttujen tasosta päättelin, etten ilmeisesti vielä tänäkään vuonna ollut kasvanut kovin vakavasti otettavaksi aikuiseksi!

Bottom Bay beach

 

Kyllä mulla oli hieno synttäripiknik. Ja kakussa 22 kynttilää.

Synttärilahjana salmiakkia ja vain vähän syöty / sulanut suklaalevy!

Suomiedustusta täydensivät meidän vaihtoon tulleiden lisäksi myös Petruksen tyttöystävä ja sisko, sekä paikallinen Rasheed, jota kiinnostaisi kanssa opiskella Suomessa. Kuvassa jopa melkein koko poppoo.

Tuolta käytiin keräämässä hiekkaa housuihin.

Tässä vielä yksi tyytyväinen salmiakin omistaja.

Seuraavana päivänä lähdinkin tuoreella 22-vuotiaan innolla testaamaan kuntoani Barbados National Trust – organisaation järjestämälle vaellusretkelle. Järjestö tekee ilmaisia vaellusreissuja Barbadoksen eri puolille muutaman kerran kuukaudessa, ja tämänkertaisen vaelluksen aloitus- ja lopetuspisteenä toimi korkean kukkulan huipulla sijaitseva Gun Hill Signal Station.

Kuvittelin, että kyse olisi aivan pienestä tapahtumasta, mutta paikalle ilmestyikin arviolta sata muuta reippailijaa. Yli kymmenen kilometrin vaellusreitti kulki asuinalueet ohitettuaan loputtomien sokeripeltojen ja tiheiden metsien läpi. Yllättäen alkanut trooppinen sadekuuro lisäsi sopivasti vaikeusastetta, sillä mutaisista mäkiosuuksista tuli äkkiä tosi liukkaita. Paikoitellen touhu oli vähän sekavaa ja osa porukasta eksyi harhailemaan ihan väärään suuntaan. Yli kolme tuntia kestäneen vaelluksen päätyttyä kaikki olivat kuitenkin toivottavasti tallella, sillä silloin alkoi olla jo säkkipimeää. Vaelluksen jälkeen olin tyypilliseen tapaani niin mudassa kierineen näköinen, että herätin epäilemättä kaupungilla kulkiessani hämmennystä. Taidan silti mennä vaellukselle uudelleenkin, mikäli kengistä on tämän jälkeen jotain jäljellä. Erityisesti tykkäsin reissua johtaneesta papparaisesta, joka piti ryhmälle kannustuspuheen sekä ennen, että jälkeen vaelluksen. Oli myös jännä huomata, että vaelluksen osanottajista vain ihan pieni osuus oli turisteja, joten vaellus taisi olla ihan aidosti paikallisten suosima juttu. 

 

Gun Hill Signal Station

 Reissussa rähjääntyneet. Oliko mun kengät joskus valkoset?

Kulttuurihämmennys

Reilu viikko Barbadosta takana ja ihanan monta vielä edessä. Tuntuu harvinaisen siistiltä tietää, että nyt tarjoutuu kerrankin mahdollisuus tutustua vieraaseen maahan ja kulttuuriin jotain viikon mittaista pyrähdystä paremmin ja päästä pintaraapaisua syvällisemmin perille paikallisesta elämänmenosta. On tosi rentouttavaa ajatella, ettei kaikkia paikkoja tarvitse yrittää kiertää pakonomaisella turistityylillä muutamassa päivässä, vaan voin tutustua saareen kiireettömästi pala palalta. Vielä toistaiseksi tuntuu kuitenkin epätodelliselta edes käsittää, etten oo lomalla, vaan pysyn täällä koko kevään.

Vaikka Barbados onkin Suomeen verrattuna ihan mahdottoman erilainen maa, ei kunnon kulttuurishokki ole vielä päässyt yllättämään. Hyvin mahdollisesti se päättää noudattaa Wikipediasta opettelemiani vaiheita ja odottaa vain varsinaista tulemistaan, mutta siihen asti kutsuisin tätä olotilaa ehkä korkeintaan kulttuurihämmennykseksi. :D Monet paikalliset tavat ihmetyttävät, mutta ne eivät kuitenkaan ole tulleet yllätyksenä. Tästä on varmaankin kiittäminen omaa ahkeraa internetselailuani ja ennen kaikkea niitä lukuisia arvokkaita neuvoja, jotka sain tuekseni vanhoilta suomalaisilta vaihtareilta.  

 

Kampuksen lähiranta. Ei huono.

Toisaalta olen myös toistaiseksi viettänyt aikaani lähinnä muiden vaihtareiden kanssa, joten paikallisiin ja heidän elämäntapaansa tutustuminen on enimmäkseen vielä työn alla. Eihän tässä pääse koti-ikävä iskemään, kun porukalla on salmiakkia mukana! Kolmen suomalaisen lisäksi meidän 36 hengen vaihtariporukassamme on oikeastaan vaan pari saksalaista, pari englantilaista ja pari yhdysvaltalaista tyyppiä loppujen ollessa kanadalaisia. Vaihtariporukassa hengailu tuntuu lähinnä vain kodikkaalta, sillä esimerkiksi kanadalaisten kanssa pääsee keskustelemaan suomalaisista jääkiekkopelaajista. Vaikka vaihto-oppilaat ovatkin kivaa ja energistä porukkaa, odotan silti kovasti paikallisiin tutustumista ja viimeistenkin kämppäkaverieni muuttamista asuntolahuoneistooni. Saarella kierrellessäni olen nopeasti huomannut, että ihmiset ovat täällä uskomattoman ystävällisiä ja auttavaisia, ja esimerkiksi kadulla kävellessä tuntemattomia vastaantulijoita on tapana tervehtiä. Yhtä nopeasti on kuitenkin ollut nähtävissä myös se, kuinka eri tavalla monet asiat on täällä totuttu hoitamaan.

Tony ja Laura, suomalaiset kohtalotoverini. Huomatkaa myös Rum Punch.

Jo ennen lähtöä hakupapereita pyöritellessäni sain esimakua siitä, kuinka verkkaisella tahdilla ja huolettomalla tyylillä kaikki enemmän tai vähemmän viralliset asiat on täällä tapana hoitaa. Tuo mielikuva on tänne tultuani vain vahvistunut, sillä paikallisen elämänmenon rentous ja kiireettömyys tuntuu ulottuvan arkielämän ihan kaikille osa-alueille. Leppoisa elämänasenne näkyy esimerkiksi paikallisten hitaassa kävelytyylissä (en varmaan parhaalla tahdonvoimallanikaan osaisi kulkea niin hitaasti) ja tavassa fiilistellä musiikkia kaikkialla.  Esimerkiksi asioidessa yliopiston virkailijoiden tai vartijoiden kanssa on hyvin tavallista, että keskustelun hiljaiset hetket täytetään lauleskelemalla taustalla soivan musiikin tahtiin. 

Aikataulujen ja sopimusten pitämättömyys onkin sitten oma lukunsa. Siitäkin minulle oli kerrottu jo etukäteen, mutta täsmällisyyteen tottuneena se on kyllä vaatinut omanlaistaan sopeutumista. Yliopistolle saapuessani kävi ilmi, ettei millään aikaisemmin valitsemillani kursseilla ollutkaan merkitystä, vaan kurssit piti valita kokonaan uudelleen. Englanninkurssini kanssa olikin monenlaista hämminkiä, sillä yliopiston nettisivuilla luki vielä kurssin alkamispäivänä järjestyspaikan kohdalla ”to be announced”. No ei ilmoitettu, eikä ilmoittanut koulun virkailijakaan, vaikka lupasi selvittää, joten en löytänyt paikalle ensimmäiselle tapaamiskerralle. Seuraavana päivänä tiedustellessani asiasta uudelleen sain tietää, ettei valitsemaani enkunryhmää ollutkaan edes olemassa. Niinpä valitsin uuden ryhmän ja löysin oikeaan luokkahuoneeseen oikeaan aikaan, mutta paikalle ei ilmaantunutkaan lisäkseni kuin pari muuta opiskelijaa, sillä tunti olikin peruttu. Ehkä ensi viikolla sitten! 

Huonoa enteilevä näkymä enkuntuntia odottaessa.

Muutenkin oppitunnit alkavat vähän miten sattuu, ja paikalle on ihan soveliasta valua kymmeniä minuutteja alkamisajan jälkeen. Myöskään kampuksen ravintola ei tunnu noudattavan aukioloaikojaan turhan täsmällisesti, sillä ruoan tarjoilu saatetaan usein aloittaa paljon myöhemmin ja lopettaa aikaisemmin kuin pitäisi. Paikallisten sopimat tapaamisajat ovat vain suuntaa antavia, eivätkä bussitkaan oikein tunnu noudattavan aikataulujaan. Jää nähtäväksi, milloin tämä karibialainen aikakäsitys tarttuu myös muhun. Tavallaan ois aika kivaa omaksua toi asenne!

Liikenteeseen liittyen on pakko sanoa, että nyt jo osaan arvostaa paremmin suomalaista järjestelmällisyyttä. Liikenne täällä tuntuu melkoisen sekavalta, eikä nopeusrajoituksiakaan tunnuta ihan liikaa huomioitavan. Tööttäilyillä vastaillaan kaikkeen ja toisia ohitellaan mitä kummallisimmissa paikoissa. Suojateitä näkyy pelkästään isoimmissa risteyksissä, ja eilen näinkin, kun joku nainen joutui auton töytäisemäksi väärään aikaan tietä ylittäessään. Vaikka tilanteessa ei käynytkään pahasti, herättää tuollainen vähän miettimään. Luulen silti, että liikenteen alkaa hahmottaa paremmin, kunhan vasemmanpuoleinen liikenne alkaa sisäistyä takaraivoon. En kuitenkaan ihan vielä voisi kuvitella hyppääväni täällä itse auton rattiin!

Onneksi busseja kuitenkin kulkee niin usein, ettei omalle autolle ole ollut tarvettakaan. Jokainen bussimatka maksaa 2 Barbadosin dollaria (noin 0,90€) matkasta riippumatta, ja busseilla pääsee vaivattomasti paikkaan kuin paikkaan. Kyytiin voi yleensä hypätä mistä tahansa ja vastaavasti kyydistä voi jäädä koska haluaa, sillä reitit eivät todellakaan ole sidottuja bussipysäkkien sijainteihin. Karibialaisesta rennosta tyylistä kertoo myös se, että vastaantulevat bussit saattavat myös pysähtyä toistensa kohdalla keskelle tietä, jotta kuskit pääsevät vaihtamaan kuulumisia. Tavallisten bussien lisäksi kuljetusta järjestetään myös pakettiauton kokoisilla minibusseilla, joihin voin muuten todistetusti sanoa mahtuvan tarvittaessa jopa kaksikymmentä ihmistä. Ainakaan täällä ei jätetä ketään tienvarteen!

Seuraavaksi otankin kavereiden kanssa bussin Oistinsin perjantaihulinoihin, palaillaan myöhemmin!

Kylmästä lämpimään

Maanantaina 12.1. mun kärsimätön odotus viimein palkittiin, kun puhelimen laskuri vaihtui näyttämään nollaa jäljellä olevaa päivää vaihtoonlähtöön. Ainakin vuoden verran tätä olikin jo suunniteltu ja valmisteltu, joten tuntui uskomattoman ansaitulta ja helpottavalta päästä vihdoinkin matkaan. Reissun odotus ei myöskään kulunut ihan pelkästään päiviä laskien, vaan järjettömän tuntuinen määrä erilaisia järjestelyjä sai mut kyllä pidettyä kiireisenä ihan lähtöhetkille asti. 

Viimeisten kuukausien ohjelma piti sisällään paljon työskentelyä reissukassan keräämiseksi, rokottautumista sellaisia tauteja vastaan joita en tiennyt edes olevan olemassa, asumiseen ja pankkiasioihin liittyviä järjestelyjä kumpaankin maahan, sekä loputonta paperisotaa kohdeyliopiston kanssa. Hakuprosessin edetessä tuli nopeasti selväksi, ettei tiedonkulun hankaluudesta kohdeyliopiston kanssa oltu mainittu turhaan. Osa lomakkeista ja todistuksista piti postittaa uudelleen ihan huvittavan monta kertaa, mutta vähemmän hauskaksi touhu muuttui esimerkiksi silloin, kun viisumihakemusta, lentolippua, lääkärintodistusta ja kansainvälistä rokotuskorttia vaadittiin ihan yllättäen kahden päivän varoitusajalla ilman, että mulla oli niistä vielä ensimmäistäkään. Olin kuitenkin erittäin valmis näkemään kaiken ylimääräisenkin vaivan ja ottamaan takaiskutkin vastaan, sillä määränpäänäni oli kuitenkin Barbados – ja silloin ei ehkä kannata valittaa!

Kaikista valmisteluista huolimatta vielä lähtöä edeltävällä viikolla järjestelyt tuntuivat olevan puolitiessään ja lähtövalmius ihan tuntematon käsite. Kiireessä kiersin hoitamassa viimeisiä juoksevia asioita, tein rästiin jääneitä koulujuttuja, järjestin läksiäiset niin opiskelupaikkakunnalla, kuin kotipaikkakunnalla ja kävin hakemassa vielä viimeiset pakkaspaleltumat muistoksi talvisäästä. Tutun trendin mukaisesti yllättäviä selkkauksiakin ilmaantui vielä hetkeä ennen lähtöä, kun kuulin mun varastoon jättämieni tavaroiden joutuneen varkauden kohteeksi. Kuinkas muutenkaan. Lento kuitenkin odotti, joten mentävä oli - valmista tai ei!

Matkaan lähdin innoissani mutta väsyneenä. Lento lähti jo aamuseitsemältä, enkä täpinöissäni ollut yöllä juurikaan saanut nukuttua. Koneessa tajusin, että tämä oli ensimmäinen kerta kun matkustan yksin. Olin ihan varma, että eksyisin Frankfurtin kentällä jatkoyhteyttä etsiessäni, mutta ihme kyllä tuuri olikin puolellani. Lennon seuraavaa etappia Tobagolla mun ei edes tarvinnut sen kummemmin miettiä (hyvä niin, sillä kuvittelin lentäväni Trinidadille), sillä siellä kone teki vain välilaskun päästäen osan matkustajista pois ja ottaen muutamia uusia tilalle. Yhteensä matka-aikaa kertyi lähemmäs kaksikymmentä tuntia, joten koneen laskeutuessa Barbadoksen Bridgetowniin silmäni olivat mahdollisesti vieläkin enemmän ristissä kuin aamulla.

Kaksi ensimmäistä yötä vietin hotellissa pitkälti univelkoja lyhentäen, joten vasta keskiviikkona päästessäni muuttamaan kampuksen asuntolaan aloin saada paremmin tuntumaa uuteen ympäristööni. Vieläkään en esimerkiksi ole kohdannut saman kerroksen muita asukkeja tai nähnyt muita vaihtareita, mutta monenmoisia muita huomioita olen jo tehnyt:

+   talot on ihanan värikkäitä

+   aikaero ei oo pahemmin haitannut

+   hanavesi on juomakelpoista

+   ihmiset on ystävällisiä ja auttavaisia

+   meri on mielettömän hienon värinen

+++ vessanpönttö on tavallisen näköinen ja suihkusta tulee lämmintä vettä

+ tämä ei ole Suomi 

-  ilmankosteus on ihan järkyttävissä lukemissa

-  tässä säässä 1km kävely on urheilusuoritus

-  mun sängystä puuttuu tyyny 

-  en vieläkään tiedä mun kursseja 

-  tämä ei ole Suomi

Täällä mä asustan seuraavan 5 kuukauden ajan!

Lopuksi on kerrottava pari eläintarinaa. Kampuksella kuljeskelee kanoja ja kukkoja, mikä ilmeisesti on normaalia. Ja mä näin tänään kolibrin!

                                                          Tästä tää lähtee!