Kylmästä lämpimään

Maanantaina 12.1. mun kärsimätön odotus viimein palkittiin, kun puhelimen laskuri vaihtui näyttämään nollaa jäljellä olevaa päivää vaihtoonlähtöön. Ainakin vuoden verran tätä olikin jo suunniteltu ja valmisteltu, joten tuntui uskomattoman ansaitulta ja helpottavalta päästä vihdoinkin matkaan. Reissun odotus ei myöskään kulunut ihan pelkästään päiviä laskien, vaan järjettömän tuntuinen määrä erilaisia järjestelyjä sai mut kyllä pidettyä kiireisenä ihan lähtöhetkille asti. 

Viimeisten kuukausien ohjelma piti sisällään paljon työskentelyä reissukassan keräämiseksi, rokottautumista sellaisia tauteja vastaan joita en tiennyt edes olevan olemassa, asumiseen ja pankkiasioihin liittyviä järjestelyjä kumpaankin maahan, sekä loputonta paperisotaa kohdeyliopiston kanssa. Hakuprosessin edetessä tuli nopeasti selväksi, ettei tiedonkulun hankaluudesta kohdeyliopiston kanssa oltu mainittu turhaan. Osa lomakkeista ja todistuksista piti postittaa uudelleen ihan huvittavan monta kertaa, mutta vähemmän hauskaksi touhu muuttui esimerkiksi silloin, kun viisumihakemusta, lentolippua, lääkärintodistusta ja kansainvälistä rokotuskorttia vaadittiin ihan yllättäen kahden päivän varoitusajalla ilman, että mulla oli niistä vielä ensimmäistäkään. Olin kuitenkin erittäin valmis näkemään kaiken ylimääräisenkin vaivan ja ottamaan takaiskutkin vastaan, sillä määränpäänäni oli kuitenkin Barbados – ja silloin ei ehkä kannata valittaa!

Kaikista valmisteluista huolimatta vielä lähtöä edeltävällä viikolla järjestelyt tuntuivat olevan puolitiessään ja lähtövalmius ihan tuntematon käsite. Kiireessä kiersin hoitamassa viimeisiä juoksevia asioita, tein rästiin jääneitä koulujuttuja, järjestin läksiäiset niin opiskelupaikkakunnalla, kuin kotipaikkakunnalla ja kävin hakemassa vielä viimeiset pakkaspaleltumat muistoksi talvisäästä. Tutun trendin mukaisesti yllättäviä selkkauksiakin ilmaantui vielä hetkeä ennen lähtöä, kun kuulin mun varastoon jättämieni tavaroiden joutuneen varkauden kohteeksi. Kuinkas muutenkaan. Lento kuitenkin odotti, joten mentävä oli - valmista tai ei!

Matkaan lähdin innoissani mutta väsyneenä. Lento lähti jo aamuseitsemältä, enkä täpinöissäni ollut yöllä juurikaan saanut nukuttua. Koneessa tajusin, että tämä oli ensimmäinen kerta kun matkustan yksin. Olin ihan varma, että eksyisin Frankfurtin kentällä jatkoyhteyttä etsiessäni, mutta ihme kyllä tuuri olikin puolellani. Lennon seuraavaa etappia Tobagolla mun ei edes tarvinnut sen kummemmin miettiä (hyvä niin, sillä kuvittelin lentäväni Trinidadille), sillä siellä kone teki vain välilaskun päästäen osan matkustajista pois ja ottaen muutamia uusia tilalle. Yhteensä matka-aikaa kertyi lähemmäs kaksikymmentä tuntia, joten koneen laskeutuessa Barbadoksen Bridgetowniin silmäni olivat mahdollisesti vieläkin enemmän ristissä kuin aamulla.

Kaksi ensimmäistä yötä vietin hotellissa pitkälti univelkoja lyhentäen, joten vasta keskiviikkona päästessäni muuttamaan kampuksen asuntolaan aloin saada paremmin tuntumaa uuteen ympäristööni. Vieläkään en esimerkiksi ole kohdannut saman kerroksen muita asukkeja tai nähnyt muita vaihtareita, mutta monenmoisia muita huomioita olen jo tehnyt:

+   talot on ihanan värikkäitä

+   aikaero ei oo pahemmin haitannut

+   hanavesi on juomakelpoista

+   ihmiset on ystävällisiä ja auttavaisia

+   meri on mielettömän hienon värinen

+++ vessanpönttö on tavallisen näköinen ja suihkusta tulee lämmintä vettä

+ tämä ei ole Suomi 

-  ilmankosteus on ihan järkyttävissä lukemissa

-  tässä säässä 1km kävely on urheilusuoritus

-  mun sängystä puuttuu tyyny 

-  en vieläkään tiedä mun kursseja 

-  tämä ei ole Suomi

Täällä mä asustan seuraavan 5 kuukauden ajan!

Lopuksi on kerrottava pari eläintarinaa. Kampuksella kuljeskelee kanoja ja kukkoja, mikä ilmeisesti on normaalia. Ja mä näin tänään kolibrin!

                                                          Tästä tää lähtee!