Survivor Barbados

Viime viikonloppuna päätimme porukalla toteuttaa erään kunnianhimoisen idean, joka oli jo pitempään kytenyt mielessämme. Aivan saapumisestamme asti tämä vaivaiset 34 kilometriä pitkä saari oli nimittäin kuin haastanut kokeilemaan, olisiko koko matka mahdollista taittaa kävellen tai pyörällä ihan alusta loppuun asti. Olisihan se meinaan aikamoisen hienoa tietää kulkeneensa kokonaisen maan päästä päähän!

Reittiä hahmotellessamme kävi kuitenkin nopeasti selväksi, ettei tuo reilu 30 kilometrin matka olisi lähellekään yhtä lyhyt teitä pitkin kuljettuna, kuin kartalla suoraa linnuntietä mitattuna. Vaikka kilometrejä sitten tippuikin reitille tämän myötä roimasti lisää, ei se vielä horjuttanut lähtöintoamme. Myös ajatus pyöräilystä päädyttiin hylkäämään heti alkuunsa, sillä kuulimme, ettei Barbados tarjoa kovin otollisia puitteita pitemmän matkan pyöräilyyn. Niinpä matka päätettiin taittaa kävellen ja paikallinen ystävämme Rasheed ryhtyi suunnittelemaan reittiä pysähdyspaikkoineen ja suuntaa antavine aikatauluineen. 

Paikalliset pojat tiesivät kertoa, että matka olisi mahdollinen kulkea yhdessä päivässä, mutta huomattavasti miellyttävämpi se olisi kahdelle päivälle jaettuna. Ensimmäinen vaihtoehto ei sattumoisin saanut osakseen kovinkaan paljoa kannatusta, joten kahden päivän suunnitelmalla mentiin. Pojat lupasivat reitin lisäksi hoitaa meille myös yöpaikan matkan varrelta, joten itse ei tarvinnut kuin hankkia eväät ja odotella lähtöä. Pari päivää ennen suunniteltua lähtöä sitten selvisi, että poikien käsitys sovitusta ”kunnollisesta majapaikasta, jossa pääsee suihkuun ja vessaan” olikin nukkuminen leirihengessä taivasalla. Itselleni tämä ratkaisu sopi vielä ihan hyvin, mutta siinä kohtaa meinasi vähän seikkailumieli loppua, kun pojat paljastivat meidän yöpyvän vielä lisäksi kaikista maailman paikoista hautausmaalla. Varmistettuani noin kolmetoista kertaa, ettei tämä ollut vitsi, tein päätöksen olla rohkea ja lähteä mukaan vaikka zombien ja kummitustenkin uhalla. Varsinaisen majoituksen puute ja varsinkin mainittu hautausmaa-yksityiskohta nousivat esteeksi niille meistä, jotka ymmärsivät ajatella järkevästi, joten tämän käänteen myötä meidän kymmenen hengen porukka kutistui kuuteen osallistujaan hetkeä ennen lähtöä. En tiedä, oliko tämä nyt sitä kuuluisaa suomalaista hulluutta tai sisua, mutta joka tapauksessa me suomalaiset oltiin lopulta ainoat vaihtarit, jotka päättivät tarttua haasteeseen paikallisten mukana. 

Aloitimme viikonlopun vaelluskoitoksen aikaisin lauantai-aamuna piiskaavan sateen saatellessa. Eväitä pullollaan olevat reput painoi selässä ja mua ja Lauraa painoi lisäksi hyvin lyhyiksi jääneet yöunet. Pari ensimmäistä tuntia menikin puolinukuksissa harhaillessa, mutta ennen pitkää ympäröivien maisemien näyttävyys kannusti kyllä tehokkaasti heräilemään. Onneksemme myös sade alkoi hiljalleen väistyä ja aurinko muistuttaa olemassaolostaan. Barbadoksen pohjoispäädystä startannut matkamme eteni ensimmäisen päivän aikana melko verkkaisesti, mutta eteni kuitenkin. Matkan varrella oli yllättävän paljon (ja yllättävän korkeita) mäkiä. En ollut etukäteen tajunnut Barbadoksella edes olevan tällaisia korkeuseroja, joten otettakoon tämäkin oppimiskokemuksen kannalta! Hyvänä harjoituksena nousut tulivat myös jaloille, sillä joillekin kukkuloille ei vain tuntunut tulevan loppua, kun jokaisen mutkan takaa paljastui aina vain lisää nousua. Päivän iloisin yllätys saatiin vuorostaan siitä, kun reitin varrelta paljastui tasaisin välimatkoin sijoiteltuja vesipisteitä, joissa pääsimme täyttämään kovaa tahtia tyhjeneviä juomapullojamme.

Maisemat ehtivät vaihtua päivän aikana lukemattomia kertoja karuista kivikoista vehreiksi metsiksi, loputtoman suuriksi sokeripelloiksi ja pitkäksi rantaviivaksi, ennen kuin kymmenen tunnin liikkeellä olon jälkeen pääsimme viimein New Castlessa sijaitsevalle välietapillemme ja yöpymispaikallemme. Mua väsytti ja uuvutti pitkän päivän jälkeen ihan järjettömästi, mutta sekään ei näköjään riittänyt saamaan tätä vilkasta mieltä rauhoittumaan ja nukahtamaan hautausmaalla. Olin myös aliarvioinut Barbadoksen yölämpötilat aika kunniakkaasti, sillä pelkän pyyhkeen kanssa nukkuminen sai mut ensimmäistä kertaa täällä ihan valehtelematta kalistelemaan hampaita. 

Leiriytyminen hautausmaalla - ilmeisesti täällä ihan ok?  Edelleenkin ihmetyttää, miten tähän päädyttiin.

Nokkelimmat voivat siis päätellä, etten lähtenyt seuraavaankaan päivään ihan kovin hyvin levänneenä, mutta onneksi nuorena tuntuu pärjäävän nukkumattakin. Vaelluksen toisen puolikkaan tallaaminen aloitettiin jo aamuseitsemältä, joten pääsimme etenemään hyvän matkaa jo ennen kuumimman auringonpaisteen tuloa. Matkan toiseen osuuteen ei muuten olisi mennyt yhtä kauaa kuin ensimmäiseen puoliskoon, mutta loppua kohden jalkojamme alkoi pakottaa jo sen verran, että vauhtia oli himmattava aika lailla ja taukoja pidettävä joka käänteessä. Viimeisiin kilometreihin saimme energiaa siitä, kuin luulimme niiden olevan viimeiset, mutta tämä luulo paljastui totta kai virhearvioksi - ja matka ainakin kaksi kertaa pitemmäksi. Tässä vaiheessa väsyneistä matkaajista yksi joutui luovuttamaan, ja muutaman kilometrin myötä myös toinenkin kaverimme siirtyi kotiinsa lepäämään. Lopulta tiensä vaelluksen päätepisteeseen ja Barbadoksen toiseen päähän rämpivät siis loppuun kulutetut suomitiimin jäsenet, sekä reissua organisoinut ystävämme Rasheed. Perille selvitessämme fiilis oli ihan tosi huojentunut ja olo juuri sellainen, kuin kahden pitkän päivän ja yhteensä 63 kilometrin (!!) kävelemisen jälkeen voikin olla. Nyt voin kai oikeutetusti rastittaa bucket- listaltani Barbadoksen päästä päähän kävelyn ihan vähintäänkin, sillä kilometrejä tosiaan taitettiin lopulta reippaasti saaren varsinaista pituutta enemmän. 

Projekti ”Selviytyjät Barbados” on siis täten selätetty ja matkasta hankittu mieleen iloinen muisto onnistuneesta suorituksesta, sekä jalkoihin seitsemän rakkoa ja komeat sukka- ja shortsirajat. Näillä mennään kohti seuraavia loistavia ideoita!

Palautusjuoma + kevyt hiilaritankkaus suorituksen jälkeen :D